Joulun hiljaiseloa?

"Onpas täällä hiljaista", ajattelen ja samalla keksin ikään kuin tekosyyn blogini päivittämättä jättämiselle. Ok, huomaahan sitä kyllä, että joulu lähenee, on kenties enemmän tehtävää ja muistettavaa, mutta stressailua koetan välttää kuin ruttoa. Mitäpä siitä, jos kaikki ei mene ihan suunnitelmien mukaan, kunhan en möhli tärkeimpien asioiden kanssa! On ihan sallittua pitää taukoa ja rauhoittua tai keskittyä tärkeämpiin juttuihin. Minun kohdallani kyse on muustakin. Aiheita on paljon plakkarissa. On minulla, mistä kirjoittaa, ja intoakin riittäisi! Ikävä kyllä, olen kytkenyt "asioiden siirtely" -vaihteen päälle, vaikka nautin suuresti blogin pitämisestä (ja monista muistakin suunnitteilla olevista jutuista). En ole varma käyttäytymiseni alkuperästä - lieneekö laiskuus, pelko vai tapa ja tottumus?

Luultavasti olen taas kertaalleen juuttunut vanhojen kaavojeni vangiksi. Sen tiedän, miten se prosessi etenee. Asioiden siirtelystä seuraa minulla suoraviivaisesti vain stressiä, epävarmuutta, kiirettä ja kasaantuvia työtaakkoja - tai ainakin pettymystä, jossei muuta. Eihän kukaan sellaista tilannetta halua itselleen... Ethän, Marjut?

Ehkä minä nyt uskon, kun vetoan itseeni näin puolijulkisesti. Kun sanon ääneen jonkin asian toiselle, voi olla helpompi toimia suunnitelman mukaan. Se on hassua, mutta ihminen on melko ristiriitainen olento, aina välillä. Ei ole helppoa toimia edes oman tahdon ja pyrkimysten mukaan, koska mielessä saattaa kamppailla "eri tahtoja". Yksi haluaa, että lepään, toinen että opiskelisin ja kolmas, että aktivoituisin työnhaussa. Neljäs puoli ehkä kaipaa juhlia, juhlan tuntua muiden asioiden vastapainoksi. Ymmärrätkö, mitä tarkoitan? 

----------------------

Miten joulukuu vaikuttaa sinuun? 

Onko sinulla näin ennen joulua hiljaiseloa...

a) blogien suhteen?
b) kotona?
c) molemmissa?
d) ei kummassakaan?

Kuka ottaa itsensä liian vakavasti?

Alku. Piste. Teen tämän minulle helpoksi. Nyt en voi enää perääntyä. 

Luulin päässeeni kirjoituspelosta jo melkein kokonaan eroon. Vuoden aikana on tullut kirjoiteltua kohtalaisen paljon: tieteellisempää tekstiä mutta myös runoja, ajatelmia ja nyt tätä blogia. Kuinka minulle edelleen voi iskeä rimakauhu oltuani muutaman päivän poissa kotoa ja lisäksi vuorokauden kotona sairaana. Ovatko aivoni siinä ajassa pehmenneet vai mitä on tapahtunut?  

Tuskin. Vanha kriittikko-minäni siellä vain kuiskuttelee ja arvostelee jokaista tekoani ja aloitusyritystäni. Olen tehnyt periaatepäätöksen, että arvostelen omia tekstejäni vasta, kun koko teksti on kasassa - mutta miten sulkea silmät arvioivalta katseelta ja silti kirjoittaa? Tahtoisin keskittyä asiaan enkä kalvaviin epäonnistumisen tunteisiin. Suljenko silmät?   

Ainoa keino, mikä minulle tuli äkkiseltään mieleen, on kirjoittamisen aloittaminen ensimmäisestä mieltä painavasta asiasta - eli kirjoittamisesta ja rimakauhusta. Aloitin täysin vapaasti sillä, mitä ensimmäisenä mieleen tuli: melko kliseisesti mutta suoraan asiaan menemällä. Nyt kun olen päässyt vauhtiin, on pelkokin hävinnyt lähes olemattomiin. Voin keskittyä olennaiseen eli kirjoittamiseen ja itseni ilmaisuun.     

Meidän itsekriittisten ihmisten ei kannattaisi ottaa itseämme liian vakavasti. Yleensä siinä vaiheessa homma alkaa mennä metsään, oleellinen unohtuu ja turhat yksityiskohdat saavat liikaa painoarvoa. Tässä puhuin nyt kirjoittamisen alkuvaikeuksista mutta tätä voi soveltaa muunkin tyyppisiin tilanteisiin, joissa liiallinen itsekriittisyys selvästi häiritsee omaa elämää.